Raskas risteilijä U.S.S. Indianapolis lähti San Fransiscosta 16.6.1945 , kohti Tyynellämerellä Pohjois-Mariaanien liittovaltiossa sijaitsevaa pientä Tinianin saarta. Aluksella oli huippusalainen lasti, joka tulisi muuttamaan maailmanhistorian. Myöhemmin aluksen miehistön kohtalo tuli myös jäämään historiaan.

Indianapolisin kuljetettavana oli kriittisen tärkeitä osia ja se onnistui tehtävässään, saapuen perille kymmenen päivää myöhemmin. Aluksen lasti oli puuttuva osa palapelistä nimeltä ”Little Boy”, 4000 kg painavasta atomipommista, joka pudotettiin Hirosimaan 6.8.1945 tappaen välittömästi 75 000 ihmistä. Pommin kylkeen oli kirjoitettu ”Indianapolisin pojille”.

28. päivänä heinäkuuta risteilijä jatkoi matkaansa suuntana Filippiinit. Viikkoa ennen kuin Hirosima kohtasi kohtalonsa, kohtasi U.S.S. Indianapolisin miehistö omansa. Puolivälissä matkaa kapteeni Hashimoton komentama japanilainen sukellusvene I-58 osui Indianapolisiin kahdella torpedolla upottaen risteilijän vain 12 minuutissa. Arviolta 300 aluksen noin 1200 hengen miehistöstä kuoli iskussa – palasiksi räjähtäen, kuoliaaksi palaen tai hukkumalla. Monien henkiinjääneiden kohtalo oli vielä pahempi.

Peräti kolmessa laivassa oli ilmeisesti kuultu aluksen hätäsignaali, mutta yhdessä uskottiin sen olevan japanilaisten juonen, toisessa viestin vastaanottanut upseeri oli liian humalassa sitä tajutakseen ja kolmannessa ei annettu hätääntyneen radistin häiritä korttipeliä. Loppujen lopuksi kukaan ei saapunut avuksi. Pitkään laivasto kielsi mitään hätäsanomaa lähetetynkään.

Jäljelle jääneet miehet kamppailivat hengestään, monet pahoin palaneina tai muuten haavoittuneina. Pelastuslauttoja ajelehti siellä täällä ja pelastusliiveistä taisteltiin henkiinjäämisen toivossa. Indianapolisin kapteeni Charles Butler McVay III oli pelastuneiden joukossa.

Pian miehiä alkoi kuolla. 40 asteen kuumuus, juomaveden ja ruuan puute ja väsymys alkoivat olla lopenuupuneille miehille liikaa. Veri, ulosteet ja oksennus herättivät myös hait. Discovery Channelin mukaan Indianapolisin uppoaminen johti ihmiskunnan pahimpaan haiden hyökkäyksistä johtuneeseen joukkokuolemaan. Ilmeisesti mukana oli jonkin verran sinihaita ja tiikerihaita, mutta suurimmalta osin valkopilkkahaita. Hait noudattivat kammottavaa rytmiä. Ne saapuivat aamulla, veivät noin 50 uhria palatakseen taas illalla.

Miehet yrittivät ryhmiksi kokoontumalla suojautua yksin jääneiden ja haavoittuneiden ollessa vailla mitään mahdollisuuksia. Hirvittävä oman vuoron odotus, jano ja väsymys ajoivat miehiä hulluuteen. Armottomana porottava aurinko poltti monien silmät tehden heistä sokeita. Monet joivat kielloista huolimatta merivettä toisten sukeltaessa syvyyksiin. Ja aina iltaisin ja aamuisin toistuivat haiden aiheuttamat tömähdykset pelastuslauttoihin ja veden varassa olevien miesten katoaminen punaisena kuplivaan veteen. Tätä jatkui viisi vuorokautta.

Kun jäljelle jääneet 317 miestä viimein pelastettiin 113 tuntia uppamisen jälkeen, heidän inhimilliyydestään oli enää rippeet jäljellä. Miehet olivat hirvittävän laihoja, huulet halkeilleet, monilta iho auringon paahteessa kuoriutuneena pois. Useat olivat hulluuden, vainoharhaisuuden ja harha-aistimusten vallassa. Toisilta puuttui raaja tai paloja kehostaan. Heidän kohdallaan pelastajat olivat epäilemättä tulleet aivan viimeisillä hetkillä. Elonjääneet tuskin koskaan vapauttuivat noiden vuorokausien muistojen vainolta.

U.S.S. Indianapolisin kapteeni McVay oli USA:n laivastosta ainoa, joka joutui syytetyksi toiminnastaan sotatilanteessa. Syyttäjän mukaan hänen olisi pitänyt ohjata laivaansa mutkitellen, jolloin torpedojen osumilta olisi vältytty. Todistajana toiminut sukellusveneen kapteeni Hashimoto oli eri mieltä. Hänen mukaansa risteilijää ei kyseisessä tilanteessa olisi voinut millään pelastaa. Kuitenkin kapteeni McVay katsottiin syylliseksi aluksensa sekä miehistön vaarantamiseen ja hänen uransa laivastossa oli ohi. Monet pelastuneet miehet pitivät kapteenia syyttömänä, kun taas useiden hukkuneiden perheet syyttivät häntä julkisesti ja vainoten kirjeitse ja puhelimella. Taakka oli hänelle liikaa ja Charles McVay löydettiin omalta nurmeltaan makaamassa toisessa kädessään merimiestä esittävä lelu. Hän oli ampunut itsensä palveluspistoolillaan.

Vasta vuonna 2000 uusien tutkimusten jälkeen Yhdysvaltain kongressi vapautti kapteeni McVayn syyllisyydestä U.S.S. Indianapolisin uppoamiseen. Myöhemmin tehdyissä analyyseissä on arveltu haiden pääosin keskittyneen jo valmiiksi kuolleisiin. Vaikka väite olisi tosikin, se tuskin lainkaan helpotti vedessä sodan loppuhetkinä kamppailleiden miesten kokemusta.