***


Heinäkuussa 1916 Yhdysvaltojen etelärannikolla kärsittiin tukahduttavasta helleaallosta ja rannat täyttyivät helpotusta hakevista ihmisistä. Myös alueen haikanta oli normaalia suurempi. Kuun ensimmäisenä päivänä alkoi Jersey Shoren rannikkoalueella 12 päivää kestänyt neljän ihmisen kuolemaan ja yhden pahoin vammautumiseen johtanut kauhun aikajakso. Tapahtumat aiheuttivat lähes koko USA:n yli pyyhkäisseen paniikkiaallon, tutkijoiden välisen julkisen kiistelyn syistä ja syyllisistä, sanomalehtien myynnin nousun ja rantayhteisöjen talouden laskun, hainmetsästäjien rynnistyksen paikalle ja lopulta lukemattomien haiden tappamisen.

Hyökkäykset alkoivat lauantaina heinäkuun 1. päivänä Beach Havenista, parikymmentä kilometriä Atlantic Citystä pohjoiseen. Perheensä kanssa lomailemassa ollut Charles Epting Vansant, 25 päätti suorittaa virkistävän aamupäivän uinnin ennen päivällistä. Pian veteen päästyään hänen huutonsa kantautuivat rannalla olijoiden korviin. Aluksi hänen ajateltiin kutsuvan koiraansa, mutta todellisuus paljastui pian. Vansantin huudot johtuivat tuskasta ja kauhusta hain repiessä hänen jalkojaan. Alexander Ott -niminen hengenpelastaja ryntäsi auttamaan ja onnistui saamaan Vansantin pois vedestä. Ott kertoi myöhemmin, että hai seurasi rantaan asti saaliistaan taistellen. Hengenpelastajan rohkeus ei kuitenkaan pelastanut uhria. Hai oli repinyt lihat irti Vansantin vasemmasta säärestä ja hän kuoli verenvuotoon.

Tapauksen katsottiin olleen yksittäinen tragedia ja rannat pysyivät yleisölle avoimina. Useat rannikkoalusten kapteenit kertoivat nähneesä alueella kiertelevän suuria haita, mutta heidän kertomuksensa jätettiin vähälle huomiolle. Ei haluttu lietsoa paniikkia. Eikä rannikkoseutujen pitkälti turismin varassa lepäävää taloutta saanut myöskään turhaan vaarantaa.

Seuraava uhri oli viisi päivää myöhemmin pikkolona toiminut alkujaan sveitsiläinen Charles Bruder, 27. Hän oli uimassa Spring Lakessa (70 km Beach Havenista pohjoiseen) 120 metrin päässä rannasta, kun hai iski. Vesi värjäytyi punaiseksi, kun se repi hänen jalkansa irti. Kirkuminen sai kauhistuneet rannallaolijat nopeasti toimimaan. Pelastajat saivat Bruderin nostettua vedestä, mutta hän kuoli jo matkalla rantaan. Eräs silminnäkijä kertoi havainneensa tapahtumapaikalla haita muistuttavan hahmon. New York Timesin mukaan rannalla olleisiin naisiin iski paniiki ja he pyörtyivät nähtyään Bruderin runnellun ruumiin. Hotellin asukkaat ja työntekijät suorittivat rahakeräyksen uhrin Sveitsissä asuneelle äidille. Tämän toisen hyökkäyksen jälkeen asiantuntijat yrittivät rauhoitella ihmisiä kertomalla, kuinka äärimmäisen epätodennäköisiä lisähyökkäykset olisivat. Rauhoittelu oli vaikeaa ja pian mahdotonta.

Viimeiset hyökkäykset tapahtuivat Matawan Creekissä 50 kilometriä pohjoiseen Spring Lakesta, 26 kilometriä sisämaassa. Thomas Cottrell -niminen merikapteeni kertoi nähneensä aiemmin kaksimetrisen hain jonkinlaisessa puron tai joen poukamassa, mutta tuolloin haiden käytöksestä ei tiedetty paljoakaan. Niiden uskottiin elävän vain merellä (ilmeisesti ainakin härkähain elinpiiri oli heille tuntematon) ja hänen kertomuksensa jätettiin epäuskottavana huomiotta.

Muutama paikallinen poika oli kuusi päivää Spring Laken tapahtumien jälkeen uimassa poukamassa, kun he huomasivat lähestyvän evän, jonka tunnistivat kuuluvan haille. Muut pojat ehtivät rantaan, mutta 12-vuotias Lester Stillwell revittiin veden alle. Pojat juoksivat hakemaan apua ja useita miehiä juoksikin paikalle pelastamaan poikaa. Miehet sukelsivat etsimään Stillwellin ruumista, mutta nyt myös liikemies Watson Stanley Fisher, 24 joutui hain hyökkäyksen kohteeksi. Hänen säärensä ruhjoutui pahoin ja hän kuoli sairaalassa. Lester Stillwellin ruumis löydettiin myöhemmin 50 metrin päästä tapahtumapaikasta.

Viimeinen uhri Newyorkilainen Joseph Dunn 14, joutui hyökkäyksen kohteeksi vain puoli tuntia edellisistä tapauksista. Hai puri pahasti hänen vasenta jalkaansa, mutta hänen veljensä ja ystävänsä saivat hänet pelatettua hain hampaista urhean ja raivoisan taistelun jälkeen. Dunnin henki onnistuttiin pelastamaan sairaalassa.

Ihmissyöjähain” hyökkäyksistä kirjoitettiin etusivuilla ja pääotsikoissa maan pienimmistä suurimpiin lehtiin. Varsinkin itärannikolla levisi ennennäkemätön haipaniikki. Uimarantoja suljettiin yleisöltä ja vain jokin yksittäinen jäi avoimeksi – nekin teräksisellä haiverkolla ja veneissä tähystäneillä aseistetuilla vartijoilla suojattuna. Rannikkoalueen turismi suorastaan romahti, kärsittiin satojen tuhansien dollarien tappiot ja joillain alueilla uimarien määrä putosi 75 %.

Ihmisten hengenvaara ja alueen taloudellinen toimeentulo herättivät luonnollisesti jatkuvaa keskustelua ja kiistelyä aina presidenttitasolla asti Woodrow Wilsonin komitean toimenpide-ehdotusten vaihdellessa aseistetuista rannikkovartijoista suuriin tappopalkkioihin. Palkkioita luvattiinkin monilta tahoilta ja pian seutu alkoi täyttyä hampaisiin asti aseistetuista metsästäjistä ja kalastajista aina ammattitappajiin asti. Merta pommitettiin uistimilla, verkoilla ja dynamiitilla ja satoja haita saatiinkin hengiltä – lähinnä tietysti täysin vaarattomia lajeja. Tapahtumia kuvattiin lehdistössä sanoin ”historian suurin eläinmetsästys”.

Heinäkuun 14. Barnum & Baileyn leijonankesyttäjä (ammattikin sopivan miehekäs) Michael Schleisser pyydysti kaksi ja puolimetrisen valkohain kalastusretkellään. Hai lähes upotti Schleisserin veneen, mutta hänen onnistui tappaa se rikkinäisellä airolla. Kun hai myöhemmin avattiin, sen sisältä löytyi ihmisen jäännöksiä. Tämän tapauksen jälkeen hyökkäyksiä ei enää tapahtunut ja monet olettivatkin kyseisen hain olleen aluetta terrorisoinut ”ihmissyöjä” - mutta eivät kaikki.

Schleisser pyydysti valkohain sen luonnollisessa elinympäristössä eli avomerellä. Biologit George A. Llano and Richard Ellis kuitenkin osoittivat, että hyökkäykset olivat tapahtuneet valkohaille liian matalassa vedessä – kaksi niistä jopa murtovedessä. Tällöin syyllinen olisi pikemminkin voinut olla vähemmän tunnettu, mutta myös ihmiselle erittäin vaarallinen ja agressiivinen härkähai. Loppujen lopuksi hyökkäykset kuitenkin dokumentoitiin ISAF:iin valkohain tekemiksi. Tämä osoittaa osaltaan, että monet valkohain suorittamiksi kirjatut provosoimattomat hyökkäykset ovat luultavasti muiden lajien tekemiä.

Täyttä varmuutta hyökkäyksien tekijästä ei koskaan saatu. Richard Elliskin myönsi myöhemmin: ”Todisteet ovat kauan sitten kadonneet emmekä koskaan tule varmasti tietämään oliko kyseessä yksi hai vai useampia ja mikä laji loppujen lopuksi oli tapahtumien takana.”

Tapahtumista julkaistiin myös 2001 Richard G. Fernicolan kirjoittama ”Twelve Days of Terror: A Definitive Investigation of the 1916 New Jersey Shark Attacks” -niminen ei-fiktiivinen teos.